COLUMBO

Tii Elo 01, 2006 10:09 am

Monesti Jack Mahat isinä ovat hyviä, mutta usein velttous ja mukavuudenhalu saavat miehen antamaan hoivaroolin täysin(!) äidille. Toisaalta miehiä yhä vähemmän kiinnostaa esim. auton muttereiden kanssa taistelu. Tiedän useita autokorjaajaopettajia, jotka ostavat uusia autoja, koska eivät itse viitsi raataa rasvassa ja öljyssä. Myös halkojen hakkaaminen, metsällä käyminen, talon saneeraaminen (esim. keittiö- tai kylppäriremppa) teetetään ulkopuolisilla. Miehen rooli alkaa olla yhä enemmän tienaaja, jos hän ei sijoita lisääntynyttä vapaa-aikaansa lapsiin.

Vanhemmilla yleensäkin lasten monilukuisat pienet toiveet jäävät toisiksi, kun omia menoja toteutetaan. Osin tämä on oikeutettua, osin lasten hoivaa jätetään hyvin tiedostaen toisille. Parhaimmillaan ulkoistaminen antaa uupuneelle päälähivanhemmalle tarvittavan levon, pahimmillaan lapsia pidetään päivähoidossa läpi kesän ja illat menevät lastenlikkojen kanssa tai sukulaisissa.

Miehen pitää ottaa roolinsa läheisenä vanhempana, siittäjyys ei riitä. Kodin taloustöiden arki kuuluu miehelle siinä missä työelämä naisille. Lastenhoidon ja sitä kautta miesten vanhemmuuden tunnustamisessa on vielä eriarvoisuutta. Jos nainen voidaan tunnustaa päteväksi autonkorjaajaksi, muurariksi ja hitsaajaksi, tavallinen isäkin pitäisi alkaa hyväksyä tasapäiseksi vanhemmaksi. (Tässä on toki siis työtää vielä isienkin kesken, samoin kuin kaikki äiditkään eivät haluaisi luopua perinteisistä sukupuolirooleista. Eron yhteydessä kuitenkin kaikki naiset saavat ylimääräistä etua, koska mielellä on vanhemmuuden sukupuolivamma.)

Kovakin jätkä voi olla lapsilleen läheinen, silloin hän vasta “kova” onkin. Ainakin rakas.

Tii Elo 01, 2006 9:56 am

Oli puhetta, kuinka miehen rooli isänä voi olla monimuotoinen. Myös muodoton…

Kaikki perinteisen roolin isät eivät ole etäisiä lähivanhempia. Hellstenin virtahepo olohuoneessa -tyypin isiä on silti paljon; eräänlaisia leikittäjä-isiä, jotka pitävät vanhemman roolinaan pääasiassa tienaajan roolia ja jotka antavat suosiolla (usein laiskuuttaan) kasvatusvastuun kokonaan naiselle. Rooli on annettu usein jo lapsuudessa ja kulttuurimme muutos vahvistaa sitä.

Tuntematon sotilas -viittaus ei toimi enää. Nykymies on veltto ylipainoinen ja sotia päivääkään näkemätön työmies. Esim. sotien aikoihin ja sen jälkeen lapset saivat kasvaa kodeissa isiensä läsnäollessa, esim. pojat tutustuivat ja elivät isänsä maatyöarkea. Kun työ erkani kodista, miehet lähtivät ensiksi. Nykyään työ on jo kodin ulkopuolista.

Kummallista on, että kun naiset alkoivat ulkoistaa lastenhoitoa (päivähoito) ansiotyön takia, miehet eivät saaneet mitään aikaan oman vanhemmuutensa kasvattamiseksi. Varsinkin USA:ssa miehet ovat jääneet vähälle lastensa kasvatuksesta.

Eri asia on olla kotona fyysisesti läsnä ja lastensa elämässä läsnä. Taannoin oli tutkimus, jonka mukaan (suunnilleen) viikonloppuisät ovat henkisesti lastensa kanssa läsnä enemmän kuin kotona asuvat isät. Kyse ei ole saman katon alla asutuista viikkotunneista vaan ajasta, jonka isä viettää lapsensa kanssa.

Meillä lapsen kanssa läheisesti toimivan vanhemman rooli annetaan parisuhteessa helposti naiselle. esim. jos on kaksi omillaan toimeentulevaa sinkkua, jotka alkavat asua yhdessä, mies hakee roolinsa korjaajana ja lampunvaihtajana ja nainen alkaa unohtaa helpotkin kodin tekniset asiat (jotka on taitanut) ja hakeutuu perinteisen naisroolinsa kotitaloustehtäviin. Pahinta naiselle lienee, jos hän parisuhteen alussa alkaa leikkiä kotia ja haalii liikaa kotitalousaskareita; tulee ylikuorma ja kateus toisen helppoa roolia kohtaan. - Mies vaipuu helposti isyytensä alussa tarkkailijaksi, joka koettaa olla naiivisti perinteinen kotkansiipensä äidin ja lapsen ylle levittävä suojelija. (Pahimmillaan vain kurinpidolliseksi rankaisijaksi, äidin pelotteeksi lapsia kohtaan. Tästä roolista mies maksaa kalleimman mukaan myöhemmin ja nainen saa kruunun.) Oman ohenevan isyytensä hän huomaa myöhemmin jos koskaan. Miehelle painetaan jo neuvolassa kakkosvanhemman leima ja mies koettaa sopeutua tähän.

Suomalainen mies on esim. jenkkeihin verrattuna enemmän läsnä kotona, lasten kasvattamisen osuuksista on vaikea sanoa. Kotonakin kun voi olla poissaolevana lasten arjesta. (Kaukainen hoitaja tai ope voi antaa enemmän palautetta lapsen elämästä kuin vieressä asuva isä itse huomaa.)

Eli sota-aikojen sankaruudet eivät tee sankari-isiä. Meillä on sitä paitsi jo pari vihreä sukupolvea sodankäynnistä puhuttaessa, joten mitään sotasankareita ei tämän maan pienten lasten isistä löydy. (Tietysti vanhus on edelleen keski-ikäisen isä, mutta tätä en sivua tekstissä.) Suomalainen mies elää edelleen jossain Tuntematon sotilas -maailmassaan ja kuvittelee, että isien perintö tekee hänestä hyvän sotilaan ja että tuo on hänen suuri roolinsa. Suomalainen sotilas on kuitenkin keskikverto EU-sotilas ja asevoimien teknistyessä sotilaiden rooli laskee muutenkin. Esim. entisen Jugoslavian ja Venäjän Tshetsenia- ja Afganistan-veteraanien joukossa on paljon enemmän sotarutiinia kuin meidän vihreissä miehissämme. Teknologialla me voimme pärjätä näitä vastaan, emme ainakaan aluksi taistelukokemuksella - noin vertailuna.

J. K. Löysyydestä. Suomalainen kansakunta on 3. - 5. lihavinta maailmassa, reaalipalkkoihin suhteutettuna sija on hyvin haastava. Löysälihainen velttous paistaa mukavoituneesta yhteiskunnastamme, johon pitäisi saada lisää ryhtiä. Ryhdikkyys voisi näkyä myös isien aktiivisemmass roolissa lasten kasvattajina samoin kuin esim. maanpuolustuksen merkityksen lisäämisessä. Nyt vähäinenkin kertaaminen jäänee kirjekurssien tasolle, kun säästöjä haetaan. Siinä murenee vähäinenkin sventuuvamaisuus ja anttirokkamaisuus. Jospa energiaa saataisiin suunnattua entistä enemmän isien roolin vahvistamiseen yhteiskunnassa, toiminnan painopisteen siirrossa olisi etunsa. Uhkakuvana on, että miehet vain löystyvät entisestään. (Asiaa hipaisten: yksi tuttu puhui, kuinka prelikoita kaikille jakamalla suomalainen valtaelittii hiljentää vaikuttajat. Kun kapun natsat voi saada helposti “postissa” ja arvomerkkejä jaetaan säkkikaupalla, tämä voisi olla yksi syy, miksi suomalainen valtaapitävien koneisto on osaltaan hiljaa esim. virkamiesten rikkeitä tutkittaessa. Arvoja ja mitaleita saadakseen pitää olla kiltisti, mikä on yksi vallanpitäjien aseman pönkittämisen tavoitteista. Voi käydä, että sotilaallisesti ansoitunut ei saa ylennystä, koska on ollut radikaalivaikuttaja, mutta kiltisti istunut ja sotilaallisesti heikkokykyinen ylenee. Mielenkiintoinen ajatus. Toivottavasti emme näe, kuinka nämä kirjekurssikorotetut ja -mitaloidut pärjäävät tositilanteessa.)

Arjen nuorallatanssia Suomessa

Hiljaisuus

Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. Hiljaisuudesta on paljon etuja metsien ja järvien harvaanasutussa maassa. Tulevaisuudessa maamme keskittää kuntiaan yhä suuremmiksi yksiköiksi, joissa pitäisi alkaa keskustella.

Suomi on virkamiesvaltio. Meille on jo Runebergin ajoista lähtien opetettu, kuinka sventuuvamainen ja nöyrä yksilön toivotaan olevan. Aleksiskivimäinen realistinen kuva kansamme vioista sai aluksi kovan vastaanoton, mutta myöhemmin aa-ahlqvistit saivat pitkän nenän. - Vai saivatko?

Omin voimin yrittäminen ja avoimmuuden kulttuuri ovat meille edelleen vaikeita paloja. Virkakoneisto hiljentää yhä yksilön valitukset ja kehitysideat, koska virkakoneiston itseisarvo on sen itsensä ylläpitäminen. Suomalaiset on totutettu olemaan koneiston rattaina, joten aloitekyky puuttuu; suomalainen yrittäjä on harvinaisuus.

Hiljentykäämme, individualistit

Alpo Rusi on eilisen uutinen, koska hän nousee valtiota vastaan Stasi-hapatusjuttussa. Rusin jutussa onkin pakjon perin kummallisia osatotuuksia. Suurin niistä koskee Stasi-listaa, jota ei haluta julkistaa nykyisten vallanpitäjien ollessa viroissaan. Koiviston konklaavi on toinen myytti, jossa suomalaisen yrittäjyyden musertaminen hyväksyttiin ja rahat saivat pankit. Valtio ei tuosta hyötynyt, sillä pankkioikeudenkäynnit ovat edelleen hyvin tappiollisia. Nämä esimerkit osoittavat, kuinka julkisen vallankäyttäjän hiljentämismetodi toimii. Samalla vastuuttomuutta ei voi kuin ihmetellä.

Kunta rakastaa kuntalaista - ihmiset koneina

Jos on kummastelemista valtion tasolla, samaa löytyy kunnistakin. Esim. Espoon bisnestyyli sosiaali- kasvatus- ja opetussektorilla tuntuu menevän liiallisuuksiin. Suuriin kuntiin pitäisi saada rehelliset pormestarinvaalit, jotta päättäjät lähentyisivät kuntalaisia. Johdossa ei pärjäisi, jos ei pyrkisi avoimmuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Poliittiset pakastevirat vähenisivät ja kuntalaisen hyvinvointi paranisi. Kuntalaisista loppujen lopuksi on kyse, kun kuntaa johdetaan. Eräs nainen sanoi hyvin, kun puhuimme kuntien säästöistä, että mihin sitä toimintaa oikein suunnataan? Milloin kuntalaisen mielipiteitä todella kuunnellaan, kun on kyse suurista vastakkainasetteluista, esim. jäähalli vs. lastentarhojen ja sosiaalitoimen leikkaukset? - Pormestarin pitäisi joutua kuntalaisten luottamuksen mittaamiseksi, kun hän ratkoo omin päin isoja painotuskysymyksiä. Nykyisellään kunnanjohtajia potkitaan ulos aivan liian vähän verrattuna heidän virheisiinsä. Valtuustot eivät uskalla toteuttaa kuntalaisten toiveita, koska niille tärkeintä on keskinäinen puolueryhmien lehmänkauppojen tekeminen.

Valitustie vie - viemäri hämärin

Savon miehille, Pohjanmaan naisille ja muille suomalaisille on rustattu valitusteitä, joilla henkilökohtainen oikeudenmukaisuus pitäisi toteutua. Koneiston itsensäylläpito kuitenkin lamaannuttaa valitustiet, pahimpina pullonkauloina ovat eri lautakunnat (kumileimasimet - eivät muuta läheisten virkamiesten päätöksiä), Hallinto-oikeuksien ja Lääninhallitusten sekä käräoikeudesta Korkeimpaan ulottuvat hitaus. Koko prosessi voi viedä jopa 15 vuotta, missä ajassa esim. lapsi kasvaa jo oppivelvollisuudesta lähes nuoreksi aikuiseksi. Tai keski-ikäinen ehtii jo haudan partaalle.

Valitusteistä onkin tullut tuskan teitä. EIT on tuominnut Suomen useasti, paljon useammin kuin mitä väkilukumme edellyttäisi. Silti me ylpeilemme, kuinka oikeudenmukaista täällä on. Keskiverto EU-oikeudenmukaisuus toteutuu vasta, kun sen puuttuminen huomataan. Suomalainen itsekäs virkakoneisto on niin solussa itsensä ja puolueiden kanssa, ettei se enää huomaa, mitä on väärin. “Näin on tehty ja näin siis yhä on tehtävä", siinä päätöksentekijöiden motto.

Kasvatetaan mahaa rauhassa

Laiskuus. Joskus mietin, voisiko kyse olla virkakoneiston yksinkertaisesta laiskuudesta. Kun sen saman palkan saa vuosikymmeniä, hoitipa työnsä vähän vasemmalla kädellä tai ei. Rutiinilla vedetään tapaus jos toinenkin työpäivän mittaan, ja pohtiva ynnä älykäs asian tarkastelu jää vähälle. Vain jos kyse on jostain harvinaisesta omiin toimiin liittyvästä asiasta, intoa löytyy vähän. Silloin oman aseman suojelu korostuu, ja kaikki toimenpiteet keskittyvät oman hyvän saavuttamiseen. Ylevää totuuden ja oikeudenmukaisuuden etsimistä näkee harvoin.

Virkamiesten periaate on, että älä anna missään itseäsi koskevassa asiassa periksi muuta kuin pakon (kiistattomien todisteiden) edessä. Virkakoneistolle edullista seikkaa korostetaan päättömästi, vaikka se osoitettaisiin miten vääräksi. Vasta-argumentteihin ei päätöksissä pureuduta: ne yksinkertaisesti unohdetaan hiljaisiksi. Halveksuttavaa on, kuinka vasta julkisuus voi muuttaa virkakoneiston käsittelytapoja - yksittäisen ongelman kohdalla. Muutoin rutiinit jatkuvat ennallaan, ellei joku virkakoneiston yläpäässä päätä toisin (yhtä harvinaista kuin löytää neliapila).

Henkevän työntekijän metsästys

Pohtivaa ajatustyötä tekevänä en voi kuin ihmetellä henkevyyden ja totuuden etsimisen innoituksen vähäisyyttä virkakoneistossa. Vaikka sille antaisi valmiin polun kohti totuutta, höystettynä kiistattomilla faktoilla, koneiston kiireiset rattaanpyörät toimivat kuin mitkäkin lausuntoautomaatit. “Siinä on tie, mikset kulje sitä? Oivalla nyt vähän", mieli sanoo usein, kun näkee virkamiehen pällistelevän dokumentteja.

Ei auta. Pitää oikolukea, mitä selvät toisten viranomaisten lausunnot merkitsevät. Tai mitä kuitissa on. Tai paljonko ansiotulo on, vaikka kaikki on puukstaaveilla paperilla.

Kyse on varmaan laajenevasta lukihäiriöstäkin. Mediatulva on valtava eikä virkamies keskity mihinkään kunnolla. Hänellä on mielessään parikymmentä rutinoitunutta toiminta- ja lausuntomallia, kun hän ymppää ratkaisun osaltaan. Poissa silmistä, poissa työlistalta. Työn laatu ei merkitse paljoakaan, kunhan siitä ei esimies valita. Kansalaisesta ei niin väliä, heidät esim. sosiaali- ja verovirasto hiljentävät helposti.

Ehkä olen omituinen, mutta hymyilen usein uiguurien hymyä, kun virkamies on niin yksinkertainen, ettei osaa lukea faktoja. Vaikka siitä tulee itselleni haittaa; ehkä kyse on jostain slaavilaisesta mustasta huumorista. Ehkä puutteeni on, että minä ilmeisesti halveksun ajatteluun laiskoja ihmisiä. Jos antaa palapelin 10 osaa käteen, odotan aikuisilta, että he selviytyvät yksinkertaisesta ajatustehtävästä.

Virkakoneisto on tyhmä, sille selkokielikään ei usein auta. Esim. Ari Savolaisen tapaus: insesti- ja raiskausilmoitukset tehty todistettavasti tarkoituksella perättömästi. Tekijät selvillä. - Poliisilla pikkulilli suussa ja hiljentämismetodi menossa. Siinä on paikka, mikset jo ratkaise?

Tee nyt jo hyvä virkamies jotakin! Ylpeys se siellä kirvelee, jos jokin kirvelee. Laitat vain oikeudenmukaisesti koneiston käyntiin, vaikka miten olisi henkilökohtaisuuksia. Asiat asioina kuitenkin. Itse pystyn antamaan vaikka miten hyviä lausumia vaikka miten epämiellyttävistä ihmisistä, jos TEOT niin vaativat. Teot ovat persoonien yläpuolella.

Ainakin koen, että voin edes hetken olla parempi ihminen, jos pääsen henkilökohtaiuuksien yläpuolelle. Varsinkin, kun henkilö on hyvin epämiellyttävä ja silti voin tehdä hänelle myönteisen päätöksen tai voin kehua hänen toimintaansa. (Uskon armoon ja ihmisen muuttumiseen. Vihamiesasetelmat ovat väliaikaisia ja pahimmankin vihamiehen kanssa pitäisi käydä kalassa, jos on hyvät kalailmat.) Itseriittoisuutta vaiko itseruoskintaa, kuka tietää? Mutta jotenkin vihamiehen oikeudenmukainen auttaminen on aina ollut yksi toiveeni. Että minusta olisi siihen.

Kesä kaikilla, onni harvoilla.

Jatkan hajatelmia jatkossa, jahka jatkan…